Kuka vastaa ?

sunnuntai 23. marraskuuta 2014

#245 Pakko avautua


Heipsan! Olen täällä edelleen, ihan samana ihmisenä kuin aina ennenkin. Oon taas jättänyt koulun kesken, samasta syystä kun viimekskin, enkä tiedä miten tästä pääsisi taas eteenpäin. Oon jämähtänyt paikalleni elämässä.

Elokuussa olin ihan onnessani alottamassa taas opiskelua uudessa koulussa, valokuvauksen parissa välivuoden jälkeen. Pari ekaa viikkoa meni tosi hyvin ja olin onnellinen opiskelupaikasta ja siitä, että musta tuntu että mun elämällä on taas joku tarkotus ja että pääsin tekemään rutiininomaisesti jotain järkevää arkipäivisin. Tottakai se tuntu hyvältä kun vuoden olin tuntenut oloni todella turhaksi ja tylsistyneeksi!

Vika ei ollut siinä, että ala ei olisi kiinnostunut, päinvastoin. Motivaatiota opiskeluun riitti vaikka kuinka paljon ja halusin kokoajan oppia lisää ja tulla paremmaksi valokuvaamisessa. Tykkäsin kyseisestä koulusta tosi paljon, opettajat ja kanssaopiskelijat olivat rentoja ja mukavia. Opetus oli pätevää ja muutenkin kaikki opetuksessa koulun puolesta sujui tosi hyvin.



No mikä siinä sitten tökki niin paljon? Ensinnäkin se, että en ollut tottunut enää heräämään aikaisin aamulla enkä ollut valmis puurtamaan koko päivää täysillä ihmisten keskellä aktiivisessa ympäristössä. Tottakai ypäjällä kun opiskelin, heräsin joka aamu kello viiden ja seitsemän välillä ja tein tosi pitkiä koulu- ja työpäiviä. Mutta se ei onnistu enää. Paloin loppuun edellisessä koulussani niin pahasti että mulle jäi oikeasti jonkinsortin traumat siitä että aamulla pitää herätä aikaisin ja koko päivä pitää jaksaa tehdä täysillä töitä/opiskella. 

Jouduin nyt aloittamaan alusta mun unirytmin korjaamisen, ja sen ensimmäisen kuukauden opistolla jaksoinkin ihan hyvin, kunnes aamut alko tuntumaan toinen toistaan raskaammilta.. Aloin valvomaan iltaisin sängyssä enkä saanut unta, heräilin monta kertaa öisin enkä saanut uudestaan nukutuksi, ja aamut tuntuivat entistäkin tahmeammilta. Tähän väliin nyt kerron, että mulla on ollut jo yli vuoden lääkitys siihen että nukahtaisin ja saisin paremmin unta. Olin koulussa tosi väsynyt ja sain kuulla useammalta taholta siellä, että näytän tosi väsyneeltä, kipeältä ja surulliselta ja multa kyseltiin että onko kaikki hyvin. Se kertoo jo varmaan jotakin. Normaalisti oon ihmisenä eloisa, aikaansaava ja positiivinen. Nyt se kaikki oli taas poissa.

Tunneilla en pystynyt keskittymään kunnolla ja jouduin kysymään ohjeet monta kertaa uudelleen ja uudelleen eri tehtäviin, ihan simppeleihinkin. En saanut opetuksesta kunnolla kiinni ja olin aina tunneilla joko tosi väsynyt tai sitten niin ylienerginen etten pystynyt istumaan kunnolla paikallani enkä näinollen keskittymäänkään. Tämä kaikki tottakai sai väsymyksen lisäksi lisää alakuloa puskettua minuun. Miksi minä en pysty opiskelemaan normaalisti, miksi minä en ymmärrä niitä asioita jotka on kaikille muille tosi helppoja? Tunsin oloni oikeesti surkeaksi ja huonoksi.



Opiskelin valokuvausta vajaa 2kk ja mainitsin näistä ongelmistani opettajalleni joka ymmärsi tilanteen ja yritimme keksiä ratkaisua, jonka avulla saisin voimani takaisin ja pystyisin jatkamaan opiskeluitani. Kaikesta huolimatta olin tosi voimaton ja masentunut. Poissaoloja alkoi kertymään enemmän kuin laki sallii ja tietenkin jäin jälkeen opinnoissani senkin takia.

Kotona mun poikaystävä joutu kattomaan päivästä toiseen kun raahaudun väsyneenä koulusta kotiin, ja lässähdän samantien sohvalle alakuloisena enkä liikahda siitä mihinkään loppupäivän aikana. Itkin monta kertaa ihan sen takia että multa oli puhti pois ja olin henkisestikin todella väsynyt.

Opiskelu ei edes ollut raskasta tuolla koulussa. Meille annettiin paljon aikaa tehdä itsenäisesti tehtäviä jotka oli lähes aina hyvinkin vapaata valokuvausta koulun alueella johon sai käyttää luovuutta. Tykkäsin siitä kovasti koska oon ollu aina luova käytännön ihminen enkä saa teoriaopinnoista läheskään niin paljon irti kuin itse tekemisestä. Osasyynä juurikin se että en pysty keskittymään tai en yksinkertaisesti ymmärrä.

Tajusin vasta tässä valokuvausta opiskellessani että mulla oli ypäjällä ihan samoja keskittymisvaikeuksia ja sain jo yläasteella huonoja numeroita, en siksi ettenkö yrittäisi oppia, että olisin laiska ja saamaton, vaan siksi että en yksinkertaisesti pysty keskittymään teoriatunneilla kunnolla enkä kykene sisäistämään opetettuja asioita. Joillekin ihmisille tämmöiset asiat vain ovat vaikeita. Oon hyväksyny sen asian että mulle oppiminen on vaikeeta ja tarviin vähän enemmän jeesiä sen kanssa että pysyn muitten mukana. Ei se tee musta mitenkään huonompaa ihmistä tai outoa. Jokainen ihminen oppii eri tavalla ja eri tahdissa.

Noh, jätin sitten senkin koulun kesken.. Se tuntu surulliselta tietenkin, kun olin tätä opiskelupaikkaa niin kovasti tahtonut ja olin ihan varma että tää on nyt mun uus alku ja kaikki alkaa sujumaan taas hyvin. Kuitenkin mun sisällä tuntu siltä että oli suuri helpotus päästä pois stressistä, ihmisten keskeltä ja paineista. Tiedän että otan liikaa paineita ja stressaan turhaan, mutta en mä voi sille mitään. Minä kun nyt satun olemaan minä eikä sitä saa muutettua.



Mun pitäisi kai varata aika taas psykalle pitkästä aikaa ja puhua sen kanssa nää asiat läpi, miettiä että mitä mun pitäis tehdä. Enhän mä voi koko loppuelämääni lusmuta kotona sen takia että pelkkä työn ja opiskelun ajatteleminen aiheuttaa mussa ahdistusta ja vahvaa vastenmielisyyttä.


No mutta..Halusin nyt avartaa tätä mun tilannettani ja sitä mitä mun päässä liikkuu tällä hetkellä. Se tuntu yllättävän vapauttavalta koska en oo kellekään koskaan kertonu tätä kaikkea yhdeltä seisomalta. En ees muistanu miten mukavaa on kun saa purkaa ajatuksia kirjottamalla!

 Kiitos kun luit tämän! Jatkossa alan kirjoittelemaan taas enemmän tänne ajatuksiani ja elämän kulkua, tää on vapauttavaa:)



13 kommenttia:

  1. Tosi hienoa, että pystyt avautumaan tällä tavalla. Voin samaistua osittain sun kertomaas, mulla oli nukahtamisongelmia sekä heräämisongelmia aamuisin, en pystynyt keskittymään tunneilla.. Jäin tosi paljon jälkeen.. Valmistuin toukokuun lopulla merkonomiksi, 3 vuotta sen jälkeen kun muut mun ikäiset kaverit, mutta mä tein sen. En hyvillä numeroilla, mutta kuitenkin. Tsemppiä sulle kauheesti!<3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitoksia kommentistasi! Hienoa että valmistuit! Mun omien kokemuksien mukaan voin sanoa että ei sillä ole väliä vaikka valmistuis myöhemmin kun muut, eikä sillä jos ei saa pelkkiä kolmosia. Tärkeintä on että oot yrittänyt täysillä ja saattanut opinnot loppuun asti:) Pisteet sulle siitä!

      Poista
    2. Kiitos. :) Eihän ne numerot tärkeintä ole vaan se että vaikka monesti tuntu etten jaksa enää ja lopetan, niin silti jotenkin sain itteeni niskasta kiinni ja jatkoin loppuun asti. Et ole tän asian kanssa yksin. :)

      Poista
  2. Onko sulta tutkittu mitään ADHD tai muuta vastaavaa keskittymis-/oppimisvaikeus juttuja? En nyt väitä että kyse olisi siitä, mutta noistakin aiheutuvat oireet esiintyy yksillösesti kaikilla. Toki ihan vaan uniongelmat tai masennuskin aiheuttaa samoja juttuja... Toivottavasti kuitenkin saat apua ja löydät sulle sopivan opiskelutavan ja -paikan :) Tsemppiä, oot tosi rohkee kun uskallat tällee kertoa vaikeistakin jutuista ♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. ei oo tutkittu mutta otin sen edellisen psykan kanssa puheeksi joskus, jäi vähän vaiheeseen kun hoitosuhde katkastiin kun muutin tampereelle. mutta käynyt kyllä mielessä että pitäis varmaan tutkia tätä vähän enempi kun tuntuu vaivaavan meikän elämää aika rankasti.. kiitoksia kommentistasi ja tsempeistä!<3

      Poista
    2. Mulla tuli aivan sama ajatus mieleen. Äidin mukaan masennuin heti, kun koulu alkoi, se hymyilevä ja elämäniloinen lapsi katosi johonkin. suurenosan elämästä mukana kulkenut keskivaikea masennus ja jatkuva unettomuus. Peruskoulussa numerot 6-7 pintaan, luovat aineet parhaimmillaan 9. Amiksen ekalla paloin loppuun, työharjoittelun jälkeen juuri ennen kesälomaa. en usko valehtelevani jos sanon istuneeni koneella ja maanneeni paikallani koko kesäloman, kavereita nähnyt ehkä joskus ja jouluna, kun sosialisointi ahdisti. toinen vuosi meni lähes ongelmitta, kunnes keväällä valittiin erikoistumista viimeiselle vuodelle, en päässyt haluamaani koulutusohjelmaan, joten kävin kaikki suomen koulut läpi joista kyseinen haluamani koulutusohjelma löyty ja hain niihin kouluihin, kävin parissa koulussa haastattelussa, ja kuin ihmeen kaupalla, viereisessä kaupungissa näytettiin vihreää valoa. vaihdoin viimeiseksi vuodeksi koulua, ja sitten kaikki romahti, ensimmäinen työharjoittelu meni kesken, toinen harjoittelu jäi kesken, jolloin koulutuspäällikkö totesi että koulutusohjelmaa pitää ehkä vaihtaa, ja mun pitää "mennä hoitoon". Koululääkärin kautta lähete psykologin haastatteluihin/arvioihin ja loppuviimeksi tayssiin neurologian polille(?) lääkärille. Samaan aikaan aloitin kolmannen harjoittelun joka päättyi kahden viikon jälkeen siihen etten ollut kehittynyt tarpeeksi. maailma romahti, kaikki mitä halusin elämältä jäi saavuttamatta. makasin pari kk kotona kun odotin koulun alkua uuteen koulutusohjelmaan. Kämppä näytti kaatopaikalta kun pelkkä herääminen tuntui liian vaikealta, jouduin pakottamaan itseni syömään ja käymään suihkussa, joten tein ne vain silloin kun oli pakko (lääkärille tms aika). Koulu alkoi ja juoksin edelleen lääkärissä, ensimmäinen työharjoittelu meni läpi, koulu meni omalla painollaan, koska lähes samat asiat olin opiskellut jo edellisenä vuonna ja sain paljon hyväksiluettua.. keväällä 2013 sain viimein diagnoosiksi ADD ja neurologisia eritysivaikeuksia. Sain lääkkeet ja uskon niiden voimalla vääntäneeni viimeisen harjoittelun läpi, joten valmistuin viimein 4vuoden väännön jälkeen. Töitä en ole tehnyt koulun ulkopuolelta päivääkään. nykysin mietin uuden alan opiskelua. Jatkuva epäonnistuminen on aiheuttanut sen, että usko omiin kykyihin on mennyt kokonaan, rohkeutta ei käytännössä ole, vastuu pelottaa ja ahdistaa, joka tietenkin vaikeuttaa elämää mutta jotenkin sitä jaksaa edelleen herätä seuraavaan aamuun vaikka paikallaan on junnannut jo "liian kauan". Vihdoin ruvennut heräämään ajatukseen että elän tämän elämän kuitenkin itseäni varten enkä ketään muuta, joten täytän elämääni mieleisillä asioilla, teen niitä silloinkun jaksan, ja jos ja kun tulee päiviä ettei vaan jaksa tehdä mitään, niin sitten ei tehdä mitään. Mutta voimia ja jaksamista sulle, löytyy se helpotus sitten diagnoosista tai lääkkeistä tai jostain muusta, mutta uskon että kyllä jokaiselle se oma paikkansa täällä on, vaikka itselläkin se on vielä hakusessa!

      Poista
    3. kiitos pitkästä kommentista! kyllä minäkin oon meinannu että meen tutkituttaan tuota ADD-mahdollisuutta tässä lähiaikoina. ei ole siis poissuljettu ollenkaan. voimia sinnekin kovasti ja tsemppiä!:) ei tämä helppoa ole mutta kyllä me selvitään!

      Poista
  3. Hienoa, että osaat/pystyt kirjoittamaan näistä asioista. Itse oon käynyt puolisen vuotta psykologilla kiusaamisen ja näiden samojen asioiden takia, ja vieläkin tuntuu tosi vaikeelta puhua joistain asioista. Tosi helppoa samaistua tuohon mitä kirjoitit, itsekin noin kaksi vuotta oman ikäisiä jäljessä. Mulla on jo useamman vuoden ajan ollut poissaoloja väsymyksen/masennuksen takia, mutta maaliskuussa jäin ihan kunnolla tauolle koulusta, ja aloitin psykologilla käynnin vähän ennen kesää. Syksyllä piti taas aloitta koulu, mutta eihän siitä taaskaan mitään tullut, ja alle kuukauden jälkeen olin taas kotona. Mutta Onnea sulle, kyllä asiat aina jotenkin järjestyy :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. yllättävän moni nuori laittanut viestiä että osaa samaistua. eli vissiin aika yleistä sittenkin nämä probleemat vaikka luulin että oon yksin tän asian kanssa:D tsemppiä sullekin kovasti tulevaisuuteen! kyllä myö vielä nämä jutut selätetään!:)

      Poista
  4. Jotkut ihmiset vaan on yöeläimiä, yhteiskunnan pitäisi muokkautua tähän ja aikataulurajotteiden pitäis enemmän vapautua, enemmän yliopistomaiseen suuntaan joka on vapaampaa.

    Sitten ruokavalio on myös sellanen joka voi vaikuttaa unijuttuihin...

    Tsemppiä uuteen elämänvaiheeseen. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. joo samaa mieltä tuon yhteiskunnan muokkautumisen kanssa! onhan tässä varmasti monta tekijää jotka vaikuttavat, kaikkea ei vaan ehkä tajua ottaa huomioon vaikka montaa konstia onkin jo kokeiltu:) kiitoksia kommentista ja tsempeistä!

      Poista
  5. Kuulostaa ihan "multa" nyt 30-vuotiaana(aivan liian myöhään) sain ADD-diaknoosin...Ärsyttävää ettei tämmösiä tutkita kunnolla. Ihan itse jouduin etsimään auttajan terkka.palvelujen kautta. Enkä olis ikinä uskonut että multa löytyy mtn, kun ei kukaaan ole koskaan ottanut tällaista vaihtoehtoa edes puheeksi. Eli vaikka et edes kokisi itseäsi mitenkään "tällaiseksi" kannattaa mieluiten tutkia asia edes varmuuden vuoksi, sillä pisemmän päälle voi sairastua masennukseen yms!!!!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. juu, ei sitä ole ollenkaan poissuljettu minunkaan kohdalla. tutkimuksiin siis!:)

      Poista