Kuka vastaa ?

keskiviikko 21. lokakuuta 2015

#270 Miten tää on näin vaikeeta






Ahdistus saa ihan uuden merkityksen näköjään opistolla. Ensimmäinen kuukausi täällä meni tosi hyvin ja kaikki sujui justiinsa sillä tavalla kuin pitikin, mutta sitten kaikki taas levää käsiin. Olen välillä niin hajalla, että on ollut pakko ottaa sairaslomaa, kun tuntuu että pää hajoaa totaalisesti. Oikeastaan tämä tuntuu välillä paljon pahemmalta kuin silloin vuonna 2013, kun lopetin koulun kesken.



Olen oppinut tunnistamaan itsessäni vuosien  varrella masennuksen oireet ja kuvitteellisessa maailmassa ehdin jo uskomaan, että ne hankalat ajat ovat jo ohi. Toisin kävi. Pikku hiljaa olen huomannut ahdistuksen, stressin, masentuneisuuden, levottomuuden, ärtyneisyyden, vihan, surun, epätoivon ja näiden tuoman itkuisuuden hiippailevan takaisin kehooni. Ensin se on vain psyykkistä ja vaivaa pelkästään päätä, silloin pystyy vielä valehtelemaan itselleen, että "kyllä kaikki järjestyy, tää menee pian ohi", mikä jo itsessään on valtavan typerä virhe. Mutta siinä vaiheessa, kun oireet alkavat vaikuttamaan jo fyysisenä pahoinvointina: oksettaa, maha on sekaisin, päätä särkee koko ajan, syke kiihtyy valtavan paljon jo pelkästä kävelystä, päässä heittää, ruokaa ei saa millään alas ilman että alkaa yököttämään, paino putoaa yhtä äkkiä, unesta ei ole tietoakaan edes lääkityksen avulla ja kroppa ei loppujen lopuksi enää jaksa, niin silloin on pakko viimeistään tehdä jo jotain asioille.



Äsken listaamieni asioiden kanssa on jo pelkästään vaikea elää  joka päivä, mutta siihen lisäksi vielä kevytkin työ tai opiskelu tuntuu ihan älyttömän raskaalta. Sitä on varmasti vaikea ymmärtää ulkopuolisena, tai ihmisenä joka ei ole käynyt itse esim. masennusta, syömis- tai ahdistushäiriötä läpi omassa elämässään, siksi oikeastaan haluankin kirjoittaa tästä julkisesti. Nämä eivät ole sellaisia asioita, joista puhutaan kovin usein ääneen muuta kuin läheisimmille ihmisille, mutta näistä todellakin pitäisi puhua. Vaikea olettaa, että ympärillä olevat ihmiset ymmärtävät esim. jatkuvia sairaslomailuita tai huonoja päiviä, jos he eivät tiedä taustalla olevia syitä.



Itselle tässä pahinta on varmasti ollut hyväksyä se asia, että kaksi välivuotta joista olin yli 9 kuukautta sairaslomalla, on käytännössä ollut aivan turhaa, sillä palatessani tänne, palasin samalla lähtöpisteeseen masennuksen kanssa. Rehellisesti sanottuna kyllä siinä romahtaa väkisinkin aika pohjalle kun tajuaa pikkuhiljaa hajoavansa pala palalta uudestaan, vaikka on juuri hetki sitten saanut asiat kuntoon ja kerättyä itsensä kasaan.

Tämä on vain pieni osa siitä, mitä päässäni pyörii ja mitä haluaisin kertoa, mutta kaikkea en lataa tähän postaukseen. Tässä kuitenkin nyt aika laaja välikatsaus siihen, mitä minun kiltin ja päälle päin iloisen kuoren alla on myllertänyt viime aikoina. Kyllä minulla hyviäkin päiviä ja hetkiä on tottakai, mutta uskallan väittää että parempiakin aikoja ollaan kyllä elelty.

Voimia kaikille syksyyn, palaillaan pian toivottavasti positiivisemmissa merkeissä!



maanantai 12. lokakuuta 2015

#269 Kai Hän lensi pilviin, puhtaan valkoisiin





Ja sitten ihan kuin yllättäin
Kai hän lensi pilviin
Puhtaan valkoisiin
Ainakin toivoisin niin


Lepää rauhassa Putte!












Meillä oli hauska kesä Puten kanssa kun hölmöiltiin yhdessä ja yritettiin vähän tehdä myös töitä välissä. Putte oli siis kesän ajan mun lainaratsu/hoitoheppa jota kävin Valkeakoskella ratsastelemassa.

20.9.2015 kun olin jo muuttanut opistolle sain kuulla että Putte oli tullut tosi kipeäksi ja se oltiin jouduttu lopettamaan. En ala enempää avaamaan asiaa kun ei ole oma hevoseni, mutta se oli varmasti paras ratkaisu Puten tilanteessa ettei se joutuisi kärsimään enempää kivuistaan.






Pari päivää olin tosi mieli maassa kun tajusin etten pääse enää katsomaan Puttea ollenkaan ja että se oli nyt lähtenyt kokonaan pois meidän luota.

Mulla on ollut aina taipumusta kiintyä tosi helposti lähes kaikkiin heppoihin ja poneihin kenen kanssa olen ollut säännöllisesti tekemisissä ja niin ollen tämä oli aikas vaikea paikka paitsi että Puten omistajalle, niin myös minulle.

Olen kyllä joutunut luopumaan tosi monista hevos- ja poniystävistäni ja oppinut käsittelemään menetykset aika hyvin, mutta kyllä se aina tuntuu pahalta kun joutuu lähettämään ihania tovereita taivaaseen tai muuten pois omasta elämästäni.






Putte on nyt kuitenkin vihreämmillä niityillä ja katselee meitä heppataivaasta muitten enkelihevosten kanssa. Hupsua ystäväistä on kyllä kova ikävä, toivottavasti voit nyt hyvin Putte <3