Kuka vastaa ?

keskiviikko 21. lokakuuta 2015

#270 Miten tää on näin vaikeeta






Ahdistus saa ihan uuden merkityksen näköjään opistolla. Ensimmäinen kuukausi täällä meni tosi hyvin ja kaikki sujui justiinsa sillä tavalla kuin pitikin, mutta sitten kaikki taas levää käsiin. Olen välillä niin hajalla, että on ollut pakko ottaa sairaslomaa, kun tuntuu että pää hajoaa totaalisesti. Oikeastaan tämä tuntuu välillä paljon pahemmalta kuin silloin vuonna 2013, kun lopetin koulun kesken.



Olen oppinut tunnistamaan itsessäni vuosien  varrella masennuksen oireet ja kuvitteellisessa maailmassa ehdin jo uskomaan, että ne hankalat ajat ovat jo ohi. Toisin kävi. Pikku hiljaa olen huomannut ahdistuksen, stressin, masentuneisuuden, levottomuuden, ärtyneisyyden, vihan, surun, epätoivon ja näiden tuoman itkuisuuden hiippailevan takaisin kehooni. Ensin se on vain psyykkistä ja vaivaa pelkästään päätä, silloin pystyy vielä valehtelemaan itselleen, että "kyllä kaikki järjestyy, tää menee pian ohi", mikä jo itsessään on valtavan typerä virhe. Mutta siinä vaiheessa, kun oireet alkavat vaikuttamaan jo fyysisenä pahoinvointina: oksettaa, maha on sekaisin, päätä särkee koko ajan, syke kiihtyy valtavan paljon jo pelkästä kävelystä, päässä heittää, ruokaa ei saa millään alas ilman että alkaa yököttämään, paino putoaa yhtä äkkiä, unesta ei ole tietoakaan edes lääkityksen avulla ja kroppa ei loppujen lopuksi enää jaksa, niin silloin on pakko viimeistään tehdä jo jotain asioille.



Äsken listaamieni asioiden kanssa on jo pelkästään vaikea elää  joka päivä, mutta siihen lisäksi vielä kevytkin työ tai opiskelu tuntuu ihan älyttömän raskaalta. Sitä on varmasti vaikea ymmärtää ulkopuolisena, tai ihmisenä joka ei ole käynyt itse esim. masennusta, syömis- tai ahdistushäiriötä läpi omassa elämässään, siksi oikeastaan haluankin kirjoittaa tästä julkisesti. Nämä eivät ole sellaisia asioita, joista puhutaan kovin usein ääneen muuta kuin läheisimmille ihmisille, mutta näistä todellakin pitäisi puhua. Vaikea olettaa, että ympärillä olevat ihmiset ymmärtävät esim. jatkuvia sairaslomailuita tai huonoja päiviä, jos he eivät tiedä taustalla olevia syitä.



Itselle tässä pahinta on varmasti ollut hyväksyä se asia, että kaksi välivuotta joista olin yli 9 kuukautta sairaslomalla, on käytännössä ollut aivan turhaa, sillä palatessani tänne, palasin samalla lähtöpisteeseen masennuksen kanssa. Rehellisesti sanottuna kyllä siinä romahtaa väkisinkin aika pohjalle kun tajuaa pikkuhiljaa hajoavansa pala palalta uudestaan, vaikka on juuri hetki sitten saanut asiat kuntoon ja kerättyä itsensä kasaan.

Tämä on vain pieni osa siitä, mitä päässäni pyörii ja mitä haluaisin kertoa, mutta kaikkea en lataa tähän postaukseen. Tässä kuitenkin nyt aika laaja välikatsaus siihen, mitä minun kiltin ja päälle päin iloisen kuoren alla on myllertänyt viime aikoina. Kyllä minulla hyviäkin päiviä ja hetkiä on tottakai, mutta uskallan väittää että parempiakin aikoja ollaan kyllä elelty.

Voimia kaikille syksyyn, palaillaan pian toivottavasti positiivisemmissa merkeissä!



4 kommenttia: